Onneks miulla ei ole stressiä vaikken bloggaisi moneen kuukauteen, koska tätä kuitenkin lukee vain ystävät. Mutta eipä miulla ole ollutkaan pitkään aikaan oikein mitään sanomista, pää ollu niin tyhjänä että humisee. Hyvähän se on kuitenki, että nyt sain raahattua ihraisen perseeni tänne ja sanoa pari muikeeta sanaa.
Kuten jo otsakkeessa tuli ilmi, mie oon taas kerran vaan yhtä sotkua. Onkohan miuhun rakennettu joku sellanen ominaisuus, että välttämättä haalin ittelleni stressiä? Tälläkin kertaa huolenani on yllätys yllätys - ihmissuhteet.
Viimesen vuoden ajan oon joutunut kärsimään yhden ihmisen takija, joka oli väkipakolla murtautunu miun elämään ja eli siellä kuin loinen. Se aiheutti miulle pelkkää ahdistusta ja stressiä, mutta en mie sille ihmiselle oo mitenkään katkera koska tiesin sen tyypin olevan yksinäinen ja sairas mieleltään. Nyt onneksi taisin päästä tyypistä eroon, vaikka se oli vaikeaa ja tuskallista. Sitä ihmistä lukuunottamatta miun elämäni olisi ollu ihan mallillaan - tavallaan.
Mie viihdyn olla yksin, mutten halua olla yksinäinen. Älkää ymmärtäkö väärin. Miulla on paljon ihmisiä ympärilläni ja ihania, luotettavia ystäviä, mutta aina sieltä on jokin puuttunut mikä tekee miusta sillä tapaa yksinäisen kuin mie olen. Jokainen ihminen haluaa tulla rakastetuksi, enkä mie ole poikkeus.
Kaks vuotta stten, miulla oli yksi ihminen jota rakastaa ja joka rakasti miuta takaisin. Kuitenkin se rakkaus silloiselle 16-vuotiaalle tytölle oli aivan liian suuri, miun sydän oli aivan liian pieni kantamaan sellasta rakkautta. Se pelästytti miut ja miun oli pakko jättää se ihminen ihan vain oman itseni takija. Toisen ihmisen suuri rakkaus aiheutti miulle kahlitsevan tunteen ja onnen sijasta miun sisälläni velloi vaan ahdistus ja pakokauhu. Puoli vuotta sen episodin jälkeen olin onnellinen saadessani taas olla yksin. Mut pikkuhiljaa mieleni alkoi muistutella itteäni taas siitä, että tarvistin toista ihmistä.
Olin jälleen yksinäinen. Mutta se miuta painanut suuri rakkaus oli synnyttäny miun ympärille muurin. Olin kovettanu ittelleni kuoren, jonka läpi en antanu kenenkään päästä. Se teki, ja tekee nytkin koko ajan ittelleni ittelleni hallaa, koska en pysty itsekkään enää sitä murtamaan,vaikka ehkä haluaisin. Miun sisällä on niin paljon jakamatonta rakkautta, että kohta tukehdun siihen, mut aina kun eteeni marssii joku johon tuhlata kaikki, mie peräännyn. Sen sijaan että ottaisin riskin ja antaisin mennä ajattelematta seurauksia, mie joka kerta pakenen. En osaa luottaa ihmisiin enää sillä tavalla kuin ennen. En uskalla lähentyä kehenkään, koska tuntuu että mie en kuitenkaan saisi sitä mitä haluan. Saisin kuitenki vaan sydänsuruja ja ahdistusta osakseni, mutta onko muka tää yksinäisyys ja läheisyydenkaipuukaan yhtään parempia tuntemuksia?
Tää yksinolo sai miut miettimään taas sitä aikaa, kun hetken olin ollut onnellinen sen yhden ihmisen kanssa. Entä jos tällä kertaa asiat menis paremmin? Tiesin kuitenkin ne asiat, mitkä oli aiheuttanu kaiken sen paskan joten nyt voisin olla tekemättä niitä virheitä uudestaan. Koko ajan aloin enemmän muistelemaan hyviä hetkiä ja näin ollen voisin sanoa kliseisesti että vanha suola rupes janottamaan. Otin siis lopulta yhteyttä kyseiseen tyyppiin ja pari päivää sitten me nähtiinkin ihan kasvotusten. Selvisi, että myös se on kaivannut miuta tosi paljon ja sillä hetkellä miulla oli aivan mahottoman hyvä olla. Olinko mie oikeasti saamassa tän ihmisen takaisin? Miulle olisi riittänyt pelkkä ystävyys, mutta se toinen taitaa palavasti haluta yrittää uudelleen puhtaalta pöydältä. Ja nyt sitten iskeydytään taas tähän miun henkiseen muuriin suoraan naama edellä.
Oon tällä hetkellä yks hemmetin sotkunen lankakerä kaikkine umpisolmuineni, enkä saa itteäni auki vaikka miten nyhdän. Se on kuitenkin varmaa, etten halua hypätä vapaapudotuksella sen ihmisen syliin. Oon kuitenkin ollu kaks vuotta niin yksin tän muurini takana, että miusta tuntuu mahdottomalta ajatus alkaa äkkiä seurustelemaan kenenkään kanssa. Haluan olla vaan ystäviä ainakin näin aluksi, mut miten mie sanon sen sille ihmiselle? Suoraan, tietenkin. Mutta se on miulle vaikeampaa kuin osaan itekkään kuvitella. Miten pystyn kertomaan tuntemuksistani sille, kun en pysty näitä asioita naamatusten sanomaan edes ystävilleni. Omista tunteista avautuminen on miulle helvettiä ja tulee aina olemaan, niin kauan kun tää muuri miuta pidättelee. Vaikka miun ystävänä ois maailman luotetuin ihminen, sellanen jolle vois kertoa kaiken itsestään, en pysty puhumaan miun tunteistani, ainakaan sillä tavalla että kukaan höpinöistäni tajuaisi mitään.
Miten voin kertoa sille ihmiselle mitä haluan, kun oikeastaan en edes itsekkään tiedä mitä haluan? Mie en tiedä mikä mie olen. Tää kaikki aiheuttaa miulle lisää stressiä ja ahdistusta. Miun mieli heittelee ääripäästä toiseen ja joka päivä koen ihan sumeita headfuckeja kun yritän käydä oikein syvällä omissa ajatuksissani. Ehkä olis vaan parempi lopettaa ajattelu kokonaan, pääsisin niin paljon helpommalla. Mutta miten paeta omia ajatuksiaan? Toista ihmistä voi lähteä karkuun, mutta itseltään ei voi paeta, ei ikinä.
"Under my skin I cannot run away."
-Red
Nyt tälläkin hetkellä käyn omaa päänsisästä sotaani ja yritän päättää, kumpi haluan olla miun sisällä olevan kahden minäni väliltä. Kai muillakin on tälläisiä himmeitä ongelmia, kuin vaan miulla?
Tässä tekstissä en kuitenkaan oo vielä maininnut yhdestä toisesta ihmisestä. En nytkään halua paljastaa nimeä tai mitään muutakaan, kuten en yleensäkkään näissä kirjotuksissani ja videoissani tee. Eikä sillä ole merkitystä, koska tää ihminen ei saa koskaan tietää ajatuksistani, ellei se itse sitä oivalla.
Se ihminen on ainoa, ketä kohtaan tiedän mitä tunnen. Mutta mie en sais tuntea sitä kohtaan niin, se on väärin kaikkia kohtaan. Miulla ei ole oikeutta ikinä kertoa totuutta, enkä toisaalta haluakkaan. Koska tiedän, ettei se ihminen tunne miuta kohtaan samoin, tai en ainakaan usko, koska se ei ole ikinä antanut sellasia merkkejä. Tunne sitä ihmistä kohtaan on jotain enemmän kuin ystävyyttä. Monta kertaa kun oon sanonut sille moikat ja lähtenyt yksin kotiin, oon autossa itkenyt. Itkeny sitä, että se ihminen ei näe miuta samalla tavalla kuin mie nään sen. Tää on umpikuja, koska en voi asiasta kertoa kenellekkään - koskaan. Joko se ihminen itse sen ymmärtää miusta tai sitten se jää ikuisesti vain miun tiedokseni.
"Nothing takes the taste out of peanut butter quite like unrequited love."
-Charlie Brown
Tää vääränlainen rakkaus ei aiheuttais kuin ystävyyssuhteiden katkeamista, mustasukkaisuutta ja häpeää. Joten pidän suuni kiinni ja voin vaan toivoa, että joskus voin näyttää sille ihmiselle sen, mitä mie todellisuudessa olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti