Nimettömät tekee kotiini talonvaltausta

"On olemassa asioita

Niin kipeitä ja vaikeita

Ettei niistä puhumalla selviä" 

-Egotrippi

Avauduin Jennalle pikkuisen uudenvuodenyönä mieltäni painavista asioista.
Niin. Olin herännyt keskellä yötä syystä X, enkä saanut enää unta. Pyörin sängyllä yrittäen saada unta, mutten onnistunut ja mitä siinä sitten tekee kun mielen valtaa ne ajatukset. En halunnut herättää Jennaa, koska se nukkui niin sikeästi vierelläni. En kuitenkaan voinut siihenkään jäädä aloilleni, koska sellaiset ajatukset antaa ahdistukselle luvan. Niimpä siis päätin tehdä jotain, vaikka siivota kämppää että saisin karistettua pois ajatuksiani. Se ei kuitenkaan onnistunut ja Jennakin lopulta heräsi hiljaiseen kolisteluuni. Pakkohan miun oli sitten kertoa syyni toimintaani ja istuuduin alas.

Siitä on nyt yli vuosi kun miun elämässäni jotain särkyi. Hyvä lapsuus pamahti rikki viime syksynä, samoihin aikoihin kun radio raiskasi Maroon5:n kappaletta Moves like Jagger jokaisella kanavalla. Sen jälkeen meidän perhe ei ole enää ollut mikään perhe, vaikka ulkopuolisen silmin ei varmaan mikään näyttänyt muuttuneen.
Vaikka oon jo iso tyttö, asia kolahti miun mieleen kuin paljas iho asfalttiin. En koskaan kuvitellut asian vaikuttavan miun elämääni niin suuresti ja erityisesti se on haavoittanut miun naiseks kasvamistani, niin kuin psykologini oli pelännyt, vaikka asia aluks kuulosti miun korvaani lähinnä naurettavalta. Mutta eniten tää asia satutti miun äitiäni eikä vanhempieni avioliitossa oo enää kuin rippeet jäljellä. Kuitenkin ne on ollu yhdessä jo yli 20 vuotta, joten asiasta oli selvittävä koska ei sitä enää erossakaan osaa elää.

En oo ikinä osannut kertoa asiasta kenellekkään muulle kuin psykologille ja aina kun oon yrittänyt avautua kavereilleni asiasta, on puheeni vaan alkanut kiertää kehää enkä oo pystynyt etenemään asiassani. Kerroin Jennalle suunnilleen yhtä ympäripyöreästi asiasta kuin äsken tässä asian ilmaisin ja Jenna sanoi miulle yhden asian mikä pysäytti miut ajattelemaan. Jenna sanoi suunnilleen, että "teet asioista itselles tabuja ihan turhaan".
Jenna oli ensimmäinen ihminen joka ymmärsi tapahtuneen lähes sellaisena kuin se onkin. Ei tietenkään täydellisesti, ei kukaan voi, mutta Jenna kävi lähimpänä totuutta.
Totuus on, että viimevuotiset tapahtumat ei vain miulle ole muodostunut tabuksi, vaan ne on sitä. Miuta ei voi kukaan ymmärtää, ellei ole itse kokenut samaa, enkä voi ikinä kertoa tästä tabusta ellei joku muu ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen kanssani.

Se, miksi nyt taas otan tämän asian esille, on se, että tänään taas näin elävän todisteen rikkinäisestä avioliitosta. Äiti oli kotona, kuten normaalistikkin arkena työpäivän jälkeen. Menin yläkertaan keittämään ittelleni teetä ja samalla kysyin, missä isä on. Äiti vastasi iskän lähteneen Kuopioon. Se on ihan normaalia, koska iskäni tekee sellaista työtä jonka takija se on aina tienpäällä aina pohjoisessa Suomessa asti ja joskus jopa ulkomailla. Ei siinä mitään, Kuopiossa, asia ok.
Noh, se outous tässä jutussa alkoi vasta kun olin hiukan myöhemmin livahtanut ulos tupakalle. Kävelin eteenpäin meidän tietä kaikessa rauhassa kun näin auton valojen piirtyvän maahan eteeni. Takaatani oli siis tulossa auto. En siinä sitten siitä jaksanut välittää vaan jatkoin matkaani muina miehinä. Kuitenki yllätys oli miulle suuri, kun ohitseni ajava auto olikin iskän auto ja iskä siinä ajamassa. Eikö sen pitänyt olla Kuopiossa? Eikä se ollut käynyt kotona, koska olin vasta pari minuuttia sitten lähtenyt pihalle, eli iskä vain ajoi meidän tiellä meidän kodin ohi. Seurasin katseellani auton menoa ja se kääntyi Mikkelintielle, joka siis vei Mikkeliin päin, täysin vastakkaiseen suuntaan kuin missä keskusta on. Iskä siis ei voinut olla menossa piipahtamaan vielä keskustassa tai työpaikallaan jos vaikka olisi unohtanut jotain tärkeää ja muistanut sen vasta kotikulmilla. Olin tosi hämmentynyt, poltin röökin loppuun ja painuin takasin sisälle asiaa miettimättä vaikka se jäi päähäni kaihertamaan.
Vasta nyt yöllä kun kävin uudestaan pihalla, näin ettei iskän auto ollut pihassa vieläkään. Mielessäni heräsi vaan yks typerä kysymys: "Mitä helvettiä?"
Missä iskä on? Miksi se ajoi meidän talon ohi kuitenkaan käymättä sisällä vaikka sen piti olla Kuopiossa äidin sanojen mukaan?

Ärsyttävää, kun näen asioita, mitä miun ei luultavasti pitäisi nähdä mutten myöskään voi kysyä asiasta. Näitä miettien aijon käydä nyt nukkumaan, mutta tuntuu ettei uni ota vielä pitkään aikaan tullakseen. Jouluna oli taas lasit lennelly ja huutoa oli ollut. Sen jälkeen kotona on ollu taas jotenkin ahdistava ilmapiiri. Haluan pois täältä, koska ei tää paikka ole enää se lämmin koti jossa oon varttunut. Tää on muuttunut selvittämättömien asioiden asuinsijaksi, jota ympäröi vaan salamyhkäisyys ja asiat joista ei voida ääneen puhua.

Ocean and me are the same

 

"I am the ocean, I am the sea
There is a world inside of me"

-Oliver Sykes

Miun sisällä on meri.
Yks hemmetin iso meri ja jos katsoo oikein syvälle miun silmiin, pystyy toinenkin näkemään sen saman harmaanlikaisen veden. Ja miun ystävät on mantereita miun ympärilläni. Viskelen holtittomia aaltoja toisten rannoille, yrittäen ettiä sitä paikkaa mihin kuulun vaikka tiedän etten voi kuulua kenellekkään. Jotkut ihmiset on meressäni pieniä sinnitteleviä saaria, jotka hukutan pois vahingossa, kun yritän löytää sitä rantaa jonka edustalle haluan jäädä aaltoilemaan.
Sanna ja Jenna on yhtiä suurimpia mantereita, joilla riittää rantaviivaa kestää miun aaltoja. Ne ei koskaan huku, eikä ne miulta pakene. Ne on aina valmiina kuuntelemaan millasia tuulia mereltäni puhaltaa, eikä välitä oliko tuulet sitten lempeitä vaiko myrskyisiä. Merta ei voi kesyttää, sitä ei voi kukaan valjastaa tahtoonsa. Jotkut on yrittäneet, mutta kaikki on loppunut siihen kun oon vyörynyt niiden yli, tukehdttaen sen toisen ihmisen.
Luulisi ajattelevan, että meri on tolkuttoman vahva, kun ei suostu alistumaan kenenkään tahtoon, mutta oikeasti se on heikko. Ainoa joka voisi miun mieleni taltuttaa, on niin suuri kylmyys, että se jäädyttäisi koko sisälläni vellovan meren. Mutta ei sellaista ole olemassa.

"Oceans wish: Yet I will freeze so strong no one can break me anymore".
-Unknown

I'm a big mess

Hohhoijaa, viimeinkin sain aikaseks kirjottaa jotain piiiiitkästä aikaa.
Onneks miulla ei ole stressiä vaikken bloggaisi moneen kuukauteen, koska tätä kuitenkin lukee vain ystävät. Mutta eipä miulla ole ollutkaan pitkään aikaan oikein mitään sanomista, pää ollu niin tyhjänä että humisee. Hyvähän se on kuitenki, että nyt sain raahattua ihraisen perseeni tänne ja sanoa pari muikeeta sanaa.

Kuten jo otsakkeessa tuli ilmi, mie oon taas kerran vaan yhtä sotkua. Onkohan miuhun rakennettu joku sellanen ominaisuus, että välttämättä haalin ittelleni stressiä? Tälläkin kertaa huolenani on yllätys yllätys - ihmissuhteet.

Viimesen vuoden ajan oon joutunut kärsimään yhden ihmisen takija, joka oli väkipakolla murtautunu miun elämään ja eli siellä kuin loinen. Se aiheutti miulle pelkkää ahdistusta ja stressiä, mutta en mie sille ihmiselle oo mitenkään katkera koska tiesin sen tyypin olevan yksinäinen ja sairas mieleltään. Nyt onneksi taisin päästä tyypistä eroon, vaikka se oli vaikeaa ja tuskallista. Sitä ihmistä lukuunottamatta miun elämäni olisi ollu ihan mallillaan - tavallaan.

Mie viihdyn olla yksin, mutten halua olla yksinäinen. Älkää ymmärtäkö väärin. Miulla on paljon ihmisiä ympärilläni ja ihania, luotettavia ystäviä, mutta aina sieltä on jokin puuttunut mikä tekee miusta sillä tapaa yksinäisen kuin mie olen. Jokainen ihminen haluaa tulla rakastetuksi, enkä mie ole poikkeus.
Kaks vuotta stten, miulla oli yksi ihminen jota rakastaa ja joka rakasti miuta takaisin. Kuitenkin se rakkaus silloiselle 16-vuotiaalle tytölle oli aivan liian suuri, miun sydän oli aivan liian pieni kantamaan sellasta rakkautta. Se pelästytti miut ja miun oli pakko jättää se ihminen ihan vain oman itseni takija. Toisen ihmisen suuri rakkaus aiheutti miulle kahlitsevan tunteen ja onnen sijasta miun sisälläni velloi vaan ahdistus ja pakokauhu. Puoli vuotta sen episodin jälkeen olin onnellinen saadessani taas olla yksin. Mut pikkuhiljaa mieleni alkoi muistutella itteäni taas siitä, että tarvistin toista ihmistä.

Olin jälleen yksinäinen. Mutta se miuta painanut suuri rakkaus oli synnyttäny miun ympärille muurin. Olin kovettanu ittelleni kuoren, jonka läpi en antanu kenenkään päästä. Se teki, ja tekee nytkin koko ajan ittelleni ittelleni hallaa, koska en pysty itsekkään enää sitä murtamaan,vaikka ehkä haluaisin. Miun sisällä on niin paljon jakamatonta rakkautta, että kohta tukehdun siihen, mut aina kun eteeni marssii joku johon tuhlata kaikki, mie peräännyn. Sen sijaan että ottaisin riskin ja antaisin mennä ajattelematta seurauksia, mie joka kerta pakenen. En osaa luottaa ihmisiin enää sillä tavalla kuin ennen. En uskalla lähentyä kehenkään, koska tuntuu että mie en kuitenkaan saisi sitä mitä haluan. Saisin kuitenki vaan sydänsuruja ja ahdistusta osakseni, mutta onko muka tää yksinäisyys ja läheisyydenkaipuukaan yhtään parempia tuntemuksia?

Tää yksinolo sai miut miettimään taas sitä aikaa, kun hetken olin ollut onnellinen sen yhden ihmisen kanssa. Entä jos tällä kertaa asiat menis paremmin? Tiesin kuitenkin ne asiat, mitkä oli aiheuttanu kaiken sen paskan joten nyt voisin olla tekemättä niitä virheitä uudestaan. Koko ajan aloin enemmän  muistelemaan hyviä hetkiä ja näin ollen voisin sanoa kliseisesti että vanha suola rupes janottamaan. Otin siis lopulta yhteyttä kyseiseen tyyppiin ja pari päivää sitten me nähtiinkin ihan kasvotusten. Selvisi, että myös se on kaivannut miuta tosi paljon ja sillä hetkellä miulla oli aivan mahottoman hyvä olla. Olinko mie oikeasti saamassa tän ihmisen takaisin? Miulle olisi riittänyt pelkkä ystävyys, mutta se toinen taitaa palavasti haluta yrittää uudelleen puhtaalta pöydältä. Ja nyt sitten iskeydytään taas tähän miun henkiseen muuriin suoraan naama edellä.

Oon tällä hetkellä yks hemmetin sotkunen lankakerä kaikkine umpisolmuineni, enkä saa itteäni auki vaikka miten nyhdän. Se on kuitenkin varmaa, etten halua hypätä vapaapudotuksella sen ihmisen syliin. Oon kuitenkin ollu kaks vuotta niin yksin tän muurini takana, että miusta tuntuu mahdottomalta ajatus alkaa äkkiä seurustelemaan kenenkään kanssa. Haluan olla vaan ystäviä ainakin näin aluksi, mut miten mie sanon sen sille ihmiselle? Suoraan, tietenkin. Mutta se on miulle vaikeampaa kuin osaan itekkään kuvitella. Miten pystyn kertomaan tuntemuksistani sille, kun en pysty näitä asioita naamatusten sanomaan edes ystävilleni. Omista tunteista avautuminen on miulle helvettiä ja tulee aina olemaan, niin kauan kun tää muuri miuta pidättelee. Vaikka miun ystävänä ois maailman luotetuin ihminen, sellanen jolle vois kertoa kaiken itsestään, en pysty puhumaan miun tunteistani, ainakaan sillä tavalla että kukaan höpinöistäni tajuaisi mitään.

Miten voin kertoa sille ihmiselle mitä haluan, kun oikeastaan en edes itsekkään tiedä mitä haluan? Mie en tiedä mikä mie olen. Tää kaikki aiheuttaa miulle lisää stressiä ja ahdistusta. Miun mieli heittelee ääripäästä toiseen ja joka päivä koen ihan sumeita headfuckeja kun yritän käydä oikein syvällä omissa ajatuksissani. Ehkä olis vaan parempi lopettaa ajattelu kokonaan, pääsisin niin paljon helpommalla. Mutta miten paeta omia ajatuksiaan? Toista ihmistä voi lähteä karkuun, mutta itseltään ei voi paeta, ei ikinä.
"Under my skin I cannot run away."
-Red


Nyt tälläkin hetkellä käyn omaa päänsisästä sotaani ja yritän päättää, kumpi haluan olla miun sisällä olevan kahden minäni väliltä. Kai muillakin on tälläisiä himmeitä ongelmia, kuin vaan miulla?

Tässä tekstissä en kuitenkaan oo vielä maininnut yhdestä toisesta ihmisestä. En nytkään halua paljastaa nimeä tai mitään muutakaan, kuten en yleensäkkään näissä kirjotuksissani ja videoissani tee. Eikä sillä ole merkitystä, koska tää ihminen ei saa koskaan tietää ajatuksistani, ellei se itse sitä oivalla.

Se ihminen on ainoa, ketä kohtaan tiedän mitä tunnen. Mutta mie en sais tuntea sitä kohtaan niin, se on väärin kaikkia kohtaan. Miulla ei ole oikeutta ikinä kertoa totuutta, enkä toisaalta haluakkaan. Koska tiedän, ettei se ihminen tunne miuta kohtaan samoin, tai en ainakaan usko, koska se ei ole ikinä antanut sellasia merkkejä. Tunne sitä ihmistä kohtaan on jotain enemmän kuin ystävyyttä. Monta kertaa kun oon sanonut sille moikat ja lähtenyt yksin kotiin, oon autossa itkenyt. Itkeny sitä, että se ihminen ei näe miuta samalla tavalla kuin mie nään sen. Tää on umpikuja, koska en voi asiasta kertoa kenellekkään - koskaan. Joko se ihminen itse sen ymmärtää miusta tai sitten se jää ikuisesti vain miun tiedokseni.
 "Nothing takes the taste out of peanut butter quite like unrequited love."
-Charlie Brown


Tää vääränlainen rakkaus ei aiheuttais kuin ystävyyssuhteiden katkeamista, mustasukkaisuutta ja häpeää. Joten pidän suuni kiinni ja voin vaan toivoa, että joskus voin näyttää sille ihmiselle sen, mitä mie todellisuudessa olen.

Pasasella on asiaa (päivitys)

Voi luojaaaa viimekertasesta videosta on kulunut ihan liian pitkä aika! Mutta huonoina uutisina että videoita ei vielä vähään aikaa tänne tule koska minä, hukkaamisen mestari, oon hävittänyt sen kivikautisen kamerani jonnekkin, joten eipä ole mitään millä kuvata.

Toisaalta ei miula ole ollut viimeaikoina oikeastaan kerrottavaa. Kaikki viikot on ollu samanlaisia, koulustressiä vähän liiakseen ja jokaviikonloppuset nollailut. Viime viikonloppuna tutustuin uusiin ihmisiin ja se oli ihan kivaa vaihtelua pitkästä aikaa! :)

Toivon todella että löydän sen kameran koska nyt miulla on jo kaksi videoideaa ja haluan päästä toteuttamaan ne, mut eiköhän se järkäle jostain esiin tupsahda.

Oi beibe sä olet niin syvällä

Joo terve terve terve kaverrrriiiiit! Tässä videossa Ayn toiveiden mukaisesti päätinkin sitten turista tälläisen lyhykäisen elämänkertani. Videosta tuli puolet pidempi kun kuvittelin ja heti ensimmäisenä sanon että sori jos ette ihan tajua kaikkea mitä sanon koska välillä tuotti suurta vaikeutta muotoilla jotain tiettyjä asioita omassa päässä joten miun kaikissa löpinöissä ei taida olla ihan täyttä järkeä.

Seuraavan videon aihe valkeni miulle tuolla pihalla iltahämärissä ja toteutan sen varmaan parin päivän sisällä :) Siinä videossa ei kyllä ole järkeä mutta saattepahan kattella taas turhaa ja tappaa elämäänne!

Ps. Ajattelin aluks että jättäisin tän koko postauksen laittamatta ton pienen tunteenpurkauksen takija, mut joo... en ois jaksanu kuvata udelleenkaan.

Homopoika postailee

Aijaijai! Se ois sitten ihan just 18-vuotta täytettävä ja oon todella innoissani!! :))

Ääni ei kuulu kauheen hyvin mut ne kohat missä mumisen niin ei oo mitään tärkeää. Ja vaikka luulin tästä tulevan lyhyt päivitys, olinki näköjään vähän väärässä :D

Ilmeisen awkward vblogi osa 1

Tän teko tuotti kyllä suurta tuskaa kameran takija ja toivottavasti tulevaisuudessa saan parempaa aikaan!
Ainiin ja ignooratkaa ärrä-vikani vaikka se hyppiiki silmille <3